Lyhyt tiivistelmä: ”Barbie ja kadonnut joulukello”. Ihmiset luulevat, että pohjoisnapa kuulostaa vain yksinkertaisilta jingleiltä, mutta siellä vallitsee todellinen, kiireinen musiikki. Kuulet lahjapaperin suhisevan nopeiden käsien alla, rattaiden naksuvan rekiverstaassa ja saappaiden narskuvan lumisilla poluilla rakennusten välissä, joita valaisevat lämpimät meripihkanväriset lyhdyt. Jopa tonttujen naurussa on rytmi, joka nousee ja laskee kuin kuoro, joka tietää, milloin laulaa. Se on paikka, joka on tehnyt ”mahdotonta” työtä niin kauan, että se tuntuu normaalilta. Mutta yksi ääni on tärkeämpi kuin kaikki muut: iloinen joulukello. Se ei ole koriste. Se lepää kiillotetulla jalustalla lasikaapissa kuin pyhä aarre. Lämpimässä valossa se näyttää kultaiselta ja kuunvalossa hopeiselta, ikään kuin se kuuluisi sekä päivään että yöhön. Siihen on kaiverrettu pieniä spiraaleja ja lumihiutaleita niin täydellisesti, että ne näyttävät liian hienoilta kenenkään tontun tehtäväksi. Jotkut sanovat, että se on muovattu tähdenlennosta ja jäähdytetty arktisessa vedessä. Tarinat voivat muuttua, mutta kellon soitto on aina todellista. Jouluaattona kello ei soi kovaa kuin kaupungin kello. Sen ääni on kirkas, puhdas ja rauhallinen. Se vakauttaa tärisevät kädet ja muuttaa paniikin tarkoitukseksi. Se ei pakota ihmisiä olemaan onnellisia. Sen sijaan se muistuttaa heitä siitä, miltä ilo tuntuu – kuin lyhty, joka valaisee pimeän huoneen taistelematta pimeyttä vastaan. Joulupukin reki tarvitsee sellaista iloa noustakseen ilmaan. Vaikka käytössä olisi vahvat porot, parhaat valjaat ja voimakas tähtipölymoottori, reki ei nouse pelkällä voimalla. Se nousee, koska maailma uskoo siihen. Ihmiset kuiskaavat toiveitaan makuuhuoneissa, keittiöissä ja hiljaisissa kodeissa. Kello kerää nuo toiveet ja kutoo ne yhdeksi loistavaksi poluksi, jota pitkin reki voi seurata taivaalle. Siksi tontut vartioivat kelloa niin tarkasti. Joten kun lasikaappi löytyy avoimena ja kello on kadonnut viimeisenä yönä ennen lentoa, pohjoisnapa hiljenee kummallisesti. Tonttu jähmettyy sitoessaan rusettia. Lelujunat lakkaavat kolisemasta. Lelurummut pysähtyvät kesken lyönnin. Jopa porot nostavat päätään, ikään kuin kuunnellen puuttuvaa nuottia. Joulupukki ei huuda. Hän seisoo ihmeiden hallissa tuijottaen tyhjää jalustaa kuin puuttuvaa tähteä. Pelko alkaa nousta, ja se voisi muuttua vihaiseksi jahdiksi. Mutta joulupukki valitsee toisen tavan. Hän ottaa esiin kermanvärisen kirjekuoren, joka on sinetöity punaisella vahalla ja yksinkertaisella ”b”-kirjaimella. Hän sanoo, että he tarvitsevat etsivän – jonkun, joka seuraa johtolankoja antamatta pelon muuttua vihaksi. Ja hän tietää tarkalleen, keneltä kysyä: Barbielta.